Esimerkki Saksasta

Eläkkeensaajien ja ylipäätään eläkeikäisten yhteistoiminta ja etujen valvonta juontaa juurensa Saksasta. Saksassa säädettiin jo 1889 vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutus. Valtakunnankansleri Bismarck halusi luoda Saksasta taloudellisesti ja sotilaallisesti vahvan valtion. Työläisten asema olisi saatava paremmaksi.  

Meillä pitkällisten keskustelujen ja käänteiden jälkeen hyväksyttiin 1937 kansaneläkelaki. Vallassa oli silloin maalaisliiton ja sosialidemokraattien puna-multahallitus. Laki tuli voimaan 1939 ja se perustui ns. säästöperiaatteelle eli jokaisella vakuutetulla oli henkilökohtainen tili. Eläke koostui vakuutusmaksujen säästöpääomasta muodostuneesta peruseläkkeestä sekä valtion ja kuntien varoista maksettavasta lisäeläkkeestä. 

Suomea voi pitää vuoteen 1950 asti erilaisten ”eläkekokeilujen” maana. Suomi säilyi pitkään maatalousvaltaisena, köyhänä maana. Työeläketurvaa hoidettiin yksityisesti. Oli leski- ja orpoeläkekassoja ja työnantajien perustamia eläkekassoja. Niiden asiakkaina oli 1950-luvulla 220 000 henkilöä. 1950-luvun Suomessa oli voimassa huoltoapulaki, jonka mukaan työnantajalla oli velvollisuus huolehtia pitkäaikaisen työntekijänsä elatuksesta tämän menetettyä työkykynsä sairauden tai vanhuuden takia. Ehtona oli 20 vuoden työsuhde ja että työntekijä ei voinut saada elatusta muualta, ei omista varoista ja tällä ei ollut aviopuolisoa tai lapsia.

Sodan jälkeen oli otettu käyttöön sotaleskien, sotaorpojen ja sotainvalidien huoltoeläkkeet. Eläkeläisten määrä kasvoi 1950-luvulla ja tuotannon kasvaessa työntekijät alkoivat vaatia osaansa tästä kasvusta. Eläkejärjestelmästä tuli keino jakaa talouskasvun tuloksia.